Runo Ne hiertyneet piikkilangat ilmestyi Sirkka Turkan runokokoelmassa Nousevan auringon talo vuonna 1997. Runon teemoina ovat yksinäisyys ja yksin jääminen.
Runon nimi Ne hiertyneet pikilangat antaa oletuksen jostakin vahvasta ja pysyvästä. Jostakin sellaisesta, mikä ei mene kovin helposti rikki ja joka kestää aikaa. Kuitenkin jo kolme ensimmäistä säettä murskaavat toiveet rauhasta ja pysyvyydestä. Pikilangat, joilla runon puhuja ja kuuntelija on tikattu yhteen, on katkaistava, muuten kuolema sen tekee ja se ei tunnu kovin hyvältä vaihtoehdolta. Halutaan erota ja vaikuttaa siltä, että puhuja tahtookin olla yksin ja yksinäinen. Puhuja vaikuttaa vahvalta selviytyjätyypiltä, joka ei pienistä hetkahda ja on kestänyt pahempaakin. "Kunnes kuolema meidät erottaa", ei ole vaihtoehto, vaan halutaan selkeästi toisesta eroon ja poissa silmistä, poissa mielestä metodi vaikuttaa erittäin toimivalta.
Runossa kuoleman läheisyys on selkeä. Kuolemaa pidetään yksiselitteisenä ja ajatellaan, että kaikki kuolevat joskus. Kuten runossa mainitaan "yksi kerrallaan ja toinen toisensa perään". Kaikki kuolevat aikanaan ja jokaiselle on oma vuoronsa, runo ei anna vaihtoehtoja. Sanoille voidaan löytää myös toinen merkitys, jolloin ajatuksena voikin olla se, että kaikki ovat jo valmiiksi jonossa kuoleman lipputiskillä. Annetaan ymmärtää, että kuolema tunnetaan valmiiksi ja jokainen on jo etukäteen osa sitä.
Toisessa säkeistössä käsitellään yksinäisyyttä ja sen tuomaa tietynlaista vahvuutta. Kaikki viedään pois ja mitään ei jää jäljelle, kukat pitää katkoa niin maljakoista, kuin pihalta ja pientareeltakin. Myös se yksi tietty kukka, joka kasvaa ryteikössä - omassa kodissaan on katkaistava ja tapettava. Tälle tietylle puhuja kuitenkin haluaa antaa kaikkensa, vaikka kukalla ei ole ymmärrystä siitä, miksi sen pitää elää ja vieläpä hengittää. Sitten puhuja kerää vahvuutensa huippuunsa ja toteaa vielä nousevansa yksinäisestä nokkospuskasta, ryteiköstä, kuten kukkanenkin. Nokkospuskasta nouseminen vaatii sitkeyttä ja tahtoa, ei se mikään helppo juttu ole. Loppuun kohotetaan alluusio sankarivainajista ja niistä, jotka ovat vähemmän sankareita ja vähemmän vainajia. Tehokeinona käytetään toistoa, on siellä myös vähemmän sankarillisia, ja myös niitä jotka eivät vielä ole vainajia.
Aiheena on jostakin rakkaasta luopuminen ja menettämisen tuska. Muuttaminen tai eroaminen liittyvät menettämiseen ja luopumiseen, mutta molemmissa on myös kääntöpuoli, eihän elämä ole niin mustavalkoista kuten runo antaa olettaa. Kukka, joka on ryteikössä onnellinen, on kotonaan siellä. Samoin kuin ihminen se viihtyy siinä mihin se on tottunut. Se on kasvanut maasta ja on onnellinen siitä mitä sillä on, vaikka se ei koskaan saanutkaan ymmärtää miksi täällä täytyy pakonomaisesti olla, elää ja hengittää.
